Sydänääniä

Satuin television ääreen, kun kakkoselta tuli Sydänääniä -niminen ohjelma, jossa seurataan kerrallaan kahden pariskunnan raskautta ja synnytystä. Tämänpäiväisessä jaksossa oli Anna ja Olle -niminen pariskunta, joka odotti toista lastaan. Synnytys meni hyvin, pariskunta kuunteli rokkia ja kätilö oli ihanan tsemppaava. Kaiken kaikkiaan synnytys näytti siltä, miltä itsekin kuvittelen sen joskus olevan meidän kohdallakin. Rankkaa, väsyttävää, veristä, mutta palkitsevaa. Pikku-Ragnhild oli ihana kurttuinen nappisilmä.

Ihastelin täysin toisten onnea, ja olin pikkuriikkisen kateellinen, mutta silti onnellinen toisten puolesta. Perheen onnea seurattiin myös muutaman viikon jälkeen synnytyksestä, ja kaikki oli hyvin. Mutta ei ollut enää neljän kuukauden kuluttua synnytyksestä, silloin vietettiin Ragnhildin hautajaisia. Vauva koki kätkytkuoleman 3,5 kk iässä.

Olin ihan ällikällä lyöty, ja en voinut estää kyynelten valumista ohjelmaa katsoessani. Eihän noin voi käydä! Miten maailma voi millään tavalla olla noin epäreilu? Ensin annetaan jotain noin ihanaa, ja parin kuukauden kuluttua tuleekin se ähäkutti, että äläpäs luulekaan, ei se niin vain onnistu. Keskenmeno ja kohtukuolema ovat molemmat kamalia kohtaloita, mutta se että lapsi syntyy terveenä ja voi hyvin, mutta onkin yhtäkkiä poissa, on varmasti jotain ihan käsittämättömän musertavaa kokea.

Jos joskus olen raskaana, miten ikinä voin rentoutua ja nauttia raskaudesta pelkäämättä kaikkea kamalaa, mitä voi tapahtua. Jos minulla joskus on lapsi, olen varmaankin sellainen ylisuojelevainen pumpulissa lapsensa kasvattava äiti. Mieluummin haluan kuitenkin olla äiti pelkoineni kaikkineni, kuin en äiti ollenkaan.

kuva täältä