Täti on täällä taas

Aloin eilen kirjoittamaan blogitekstiä siitä, miten olen varma, etten ole vieläkään raskaana. Jo pari päivää on vain tuntunut siltä. Ei ole ollut minkäänlaisia raskausoireita, mutta kuukautisia edeltävää masennusta sitäkin enemmän. Ja siksi se eilinenkin teksti jäi kesken, ja postaamatta, koska itkeminen vaikeutti asiaa liian paljon. Itkin sitten koko eilisen illan, joten viime kierron epäonnistuminen on nyt surtu ja läpikäyty, ja jatketaan taas eteenpäin.

Kuva täältä

Ne kuukautiset sitten alkoivat tänään. Varasin jo ajan klinikalle seuraavaan seurantaultraan kp 12:lle, ja klinikan kätilö lupasi laittaa postissa uuden reseptin Menopuria varten. Piikittämisen aloitan taas kp 5 ja jatkan ainakin sinne seurantaultraan asti. Viime kierrossa ovulaatio minulla oli kp 17, joten kp 12 on mielestäni vähän liian aikaista seurailla, mutta kätilö oli sitä mieltä, että parempi liian aikaisin kuin liian myöhään. Ja niinhän se kyllä onkin.

Miehen kanssa jo päätettiin ihan tosissaan, että tämä uusi kierto on se, mistä meidän vauva saa alkunsa. Aiomme rakastella enemmän kuin ikinä, aion syödä hyvin, ulkoilla ja olla positiivinen (ikuinen ongelma).

Mutta kun jossain taka-alalla asuu ilkeä pieni peikko, joka sanoo et sinä koskaan tule saamaan biologista lasta. Vaikka kuinka yritän olla positiivinen, ja haaveilla että tästä kierrosta se raskaus alkaa, niin pieni osa minusta aina ajattelee, että tämä on ihan turhaa, ei se onnistu kuitenkaan. Munasoluni vain ovat liian huonoja. Että me olemme yksi niistä pareista, joka ei tule onnistumaan koskaan. Ja kun ajattelen, että oma pessimistisyyteni on syy siihen, että emme onnistu, ahdistun aina vain enemmän. Ilkeä oravanpyörä.

Tilanne meillä alkaa siis olemaan se, että jos emme onnistu tässä uudessa kierrossa. Pidämme todennäköisesti taukoa hoidoista jonnekin ensi kevääseen asti, ja sen jälkeen siirrymme IVF-hoitoihin. Toivon vaan niin kovasti, että sinne asti ei tarvitsisi mennä. Mutta millä todennäköisyydellä onnistumme tällä viimeisellä yrityskerralla? Mistä löydän aimo annoksen positiivisuutta?

Kuva täältä

Sydänääniä

Satuin television ääreen, kun kakkoselta tuli Sydänääniä -niminen ohjelma, jossa seurataan kerrallaan kahden pariskunnan raskautta ja synnytystä. Tämänpäiväisessä jaksossa oli Anna ja Olle -niminen pariskunta, joka odotti toista lastaan. Synnytys meni hyvin, pariskunta kuunteli rokkia ja kätilö oli ihanan tsemppaava. Kaiken kaikkiaan synnytys näytti siltä, miltä itsekin kuvittelen sen joskus olevan meidän kohdallakin. Rankkaa, väsyttävää, veristä, mutta palkitsevaa. Pikku-Ragnhild oli ihana kurttuinen nappisilmä.

Ihastelin täysin toisten onnea, ja olin pikkuriikkisen kateellinen, mutta silti onnellinen toisten puolesta. Perheen onnea seurattiin myös muutaman viikon jälkeen synnytyksestä, ja kaikki oli hyvin. Mutta ei ollut enää neljän kuukauden kuluttua synnytyksestä, silloin vietettiin Ragnhildin hautajaisia. Vauva koki kätkytkuoleman 3,5 kk iässä.

Olin ihan ällikällä lyöty, ja en voinut estää kyynelten valumista ohjelmaa katsoessani. Eihän noin voi käydä! Miten maailma voi millään tavalla olla noin epäreilu? Ensin annetaan jotain noin ihanaa, ja parin kuukauden kuluttua tuleekin se ähäkutti, että äläpäs luulekaan, ei se niin vain onnistu. Keskenmeno ja kohtukuolema ovat molemmat kamalia kohtaloita, mutta se että lapsi syntyy terveenä ja voi hyvin, mutta onkin yhtäkkiä poissa, on varmasti jotain ihan käsittämättömän musertavaa kokea.

Jos joskus olen raskaana, miten ikinä voin rentoutua ja nauttia raskaudesta pelkäämättä kaikkea kamalaa, mitä voi tapahtua. Jos minulla joskus on lapsi, olen varmaankin sellainen ylisuojelevainen pumpulissa lapsensa kasvattava äiti. Mieluummin haluan kuitenkin olla äiti pelkoineni kaikkineni, kuin en äiti ollenkaan.

kuva täältä